Eräjärven kivilouhokset

Kovasinkivet

Kovasin eli hiomakivi, siera on työkalu, jolla teroitetaan metallisia työkaluja, esimerkiksi puukkoja, kirveitä, talttoja, veitsiä ja viikatteita. Viikatteen teroituskovasin on nimeltään liippa.

Nykyisin useimmat hiomakivet tehdään synteettisesti alumiinioksidista, piikarbidista tai synteettisisestä timanttikerroksesta. Perinteisesti hiomakivet on tehty kuitenkin luonnonkivestä, kuten fylliitistä.

Työkaluja teroitettaessa kovasimen tulee olla märkä, käytön aikana sitä kostutetaan runsaalla vedellä.

Lähde: Wikipedia

Längelmäki ja Kuusamo ovat Suomen merkittävimmät hiottujen kovasimien eli liippojen valmistuspaikkakunnat. Karkeampia kovasinlaatuja työkalujen teroittamiseen valmistetaan jo 1500- luvulta lähtien Kalvolassa. Kovasinkivien kotiteollinen louhinta alkaa Eräjärven- Längelmäen rajamailla 1700-luvun alkupuolella. Sieltä se leviää vähitellen koko Längelmäen- Eräjärven – Oriveden seudulle. Kovasimet ovat aluksi hiomattomia, hakattuja tekeleitä. Kauppa 1700- luvulla tapahtuu lähipitäjissä lähinnä vaihtokauppaperiaatteella muihin tarvikkeisiin.

Louhinta on aluksi erittäin alkeellista. Louhokset ovat pitkiä ja varsin matalia. Pintaa syvemmälle joudutaan menemään, koska kivi on pinnassa halkeilevaa ja kuivaa. Kivi nostetaan montusta tikkailla. Myöhemmin koneellistumisen myötä louhoksia syvennetään ja levennetään huomattavasti. 1800- luvun puolivälin jälkeen kovasinkauppa laajenee valtakunnalliseksi ja hiottuja kovasimia aletaan valmistaa. Längelmäen ja Kuhmoisten rajalla Leppäkosken kylässä aloittaa toimintansa vientiä harjoittava kovasintehdas 1900- luvun alussa. Hiominen tapahtuu aluksi myllynkivien yläpinnassa yksitellen. Myöhemmin käytetään puukiekkoja, joiden yläpintaan on vieri viereen hakattu rautapiikkejä. Puukiekon voimalähteenä on vesiratas tai turbiini. Nyt pystytään hiomaan useita kovasimia kerrallaan. Ulkomaanviennin merkittävimpiä kohteita ovat Turkki ja Etelä-Amerikka.

Vuosisadan vaihteen paikkeilla kovasinteollisuus on niin laajaa, että se sitoo seudun koko vapaan työvoiman. Työväeksi louhoksille tuodaan 1910- luvulla jopa sotavankeja Pietarista saakka. Nämä ns. laukkuryssät asustavat pienissä itse rakentamissa hökkeleissä metsässä. Eväslaukussaan heillä on aina limppua ja teetä. Kovasinlouhoksista otetaan kiveä satunnaisesti myös kivilaattoiksi ja porraskiviksi ja muihinkin paikallisiin tarpeisiin. Fylliitin varhaisempia käyttökohteita ovat myös talojen uunit ja savupiiput, jotka muurataan ohranvihneellä sitkistetyllä savella. Varsinainen laajamittainen laattakivituotanto käynnistyy vasta koneellistumisen myötä 1930-luvulla. Hankalat kuljetusyhteydet ja syrjäinen sijainti sisämaassa sekä vähäinen markkinointi ovat myös laattakivituotannon esteenä. Betonin käyttö rakennusteollisuudessa alkaa syrjäyttää tarvekiven käyttöä. Edes parantuneet liikenneyhteydet 1930- luvun alussa eivät enää auta asiaa. Eri kokoisia louhoksia on laskettu avatun Oriveden ja Längelmäen alueelle yhteensä yli 200 kappaletta. Laattakivilouhintaa on ollut myös Pajukannan-Päilahden alueella ja vielä nykyäänkin Viitapohjaan menevän tien varressa. Laattakiven käyttö esim. tulisijojen käyttöön entisaikojen malliin on lisännyt kysyntää.

Lähde: Kivisiä tarinoita – ARTO SYVÄJÄRVI

Laukkuryssät (myös ”reppuryssät”) olivat kulkukauppiaita, jotka kiersivät eri puolilla Suomea ja Pohjois-Ruotsia etenkin 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Nimityksestään huolimatta ”laukkuryssät” eivät olleet etnisesti venäläisiä, vaan itäkarjalaisia talonpoikia. Kauppiaiden harjoittamaa toimintaa kutsuttiin ”laukkukaupaksi”, mikä tulee heidän käyttämistään suurista nahkaisista repuista.

Puukkoja teroittamassa 9/2023